tiistai 18. heinäkuuta 2017

KATO MUA SILMIIN

mii.1
mii.2
mii.3
mii.4

Alotin eilen kuukauden mittaisen kesätyön, jossa toimin virallisesti nimityksellä assistentti-koordinaattori. Työn kuvaan kuuluu dokumentoida kurssia, jolla luennoidaan yrittäjyydestä ja tehdään projekteja. Tänään, kurssin toisena päivänä, näitä Koreasta tulleita kurssilaisia perehdytettiin suomalaiseen tapaan kohdata uusia ihmisiä -tai ylipäätään siihen, mikä on kohtelias tapa lähestyä suomalaisia. 
Yksi pointti, mikä keskustelussa kävi ilmi, oli silmiin katsominen. Suomalainen -ja moni muukin eurooppalainen- pitää kohteliaana sitä, että esittäydyttäessä katsotaan silmiin, ihan kiinnostuksen osoituksena. Silti suomalaisilla ironisesti on/on ollut silmiin katsomisen- pelko; Jos katsoo liian pitkään, aletaan epäillä toisen reaktiota ja käännetään katse pois. 
Silmiin katsominen on ollut mullekin aikoinaan pieni ongelma juuri äsken mainitun pointin takia: pelko. Ei dramaattinen tai iso pelko, kuten kauhuelokuva tai korkeat paikat. Pieni pelko, sellainen jonka tietää olevan vain omassa päässään, mutta jonka kokee muidenkin havaitsevan tietyllä tavalla; Miksi se muuten omaan mieleen olisi tupsahtanut? Itse mä "pelkäsin" silmiin katsomisessa liian läheistä kontaktia toisen kanssa: sitä, että kun tarpeeksi pitkään tuijottaa, toinen tuntee itsensä epämukavaksi tai alkaa ajatella liikoja. 
Silmiin katsominen on kuitenkin mullekin muotoutunut tärkeäksi osaksi mun ja mun kohtaamien ihmisten välillä. Silmillä voi kertoa jo mainittua kiinnostusta henkilöä kohtaan, mutta siinä katseessa on paljon muutakin: toisen itsensä lähelle päästämistä, tunteiden ilmaisemista, huomion saamista...
Vähän mun ajatuksia silmiin katsomisesta. Olkoon se mun tapa esittäytyä teille.

-BTS haluun mainita, että idea tämmöseen alotuspostaukseen vol.2 tuli siitä, kun otin äitin kameralla (johon oon ihan rakastunu, johtuu varmaan 50mm objektiivista) kuvia vaan ittestäni ja sen jälkeen mietin yhteyttä kuvien ja tän päivän tapahtumien välillä...-

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

ELLE

Untitled
Mä oon monia vuosia kirjottanut blogia ja mä oon monta kertaa aloittanut sen uudestaan ja uudestaan. Joka kerta on vanha pyyhitty piiloon ja alotettu puhtaalta pöydältä. Mutta pohja on pysynyt samana. Miksi? Koska Lifelle on mun portfolio, johon kerääntyy muistoja ja kehitystä sille ajalle mikä on relevanttia. Vanhat kuvat on hyvä pitää tallessa, mutta ne eivät kehitä ja edistä mua samoin kuin uudet tarinat.
Tai sitten oon vaan kiintynyt nimeen niin voimakkaasti. Se on simppeli ja osuva -se kertoo blogin sisällöstä yhtä paljon kuin se jättää arvelun varaan. Noita asioita mä en tietenkään 11-vuotiaana blogia aloittaessa ajatellut, mutta jokatapauksessa nimi jäi elämään vaikka kaikki muu blogissa muuttuikin aikojen saatossa.
Mä vieläkin etsin omalle elämälleni suuntaa niinkuin pikku-Elle päälle 6 vuotta sitten yritti löytää itseään. Nyt mä vaan teen sen rohkeammin ja uteliaammin.